Boccaccio, Giovanni (1313–75) on italialainen renessanssimestari. Kokoelman Decamerone novellit ovat länsimaisen juoninovellin ensimmäisiä tunnettuja näytteitä. Niiden tuntomerkkeinä on keskitetty rakenne: tapahtumien taitava kehittely kärjistää jännitteen huippukohtaan, jota seuraa selkeä, usein yllättävä loppuratkaisu. Decameronen tarinoissa on nähtävissä myös juoninovellille tyypillinen kehyskertomuksen rakenne.
Daudet, Alphonse (1840–97) on ranskalainen naturalisti. Vaikka hän kuvaakin usein murheellisia ihmiskohtaloita ja elämän tragiikkaa, hänen tuotantoaan sävyttävät lempeä huumori ja lämmin, välitön suhde kuvattaviin ihmisiin. Kokoelman Kirjeitä myllyltäni novellit ovat muistelmia matkoilta ja kuvauksia eteläranskalaisen maaseudun elämästä.
Mansfield, Katherine (1888–1923) ehti lyhyen uransa aikana julkaista vain pari novellikokoelmaa, jotka ovat kuitenkin vahvasti jääneet maailmankirjallisuuteen. Mansfield oli kotoisin Uudesta-Seelannista, mutta hän kävi koulunsa Englannissa ja vietti suuren osan elämästään Ranskassa. Hänen novellinsa ovat herkkiä tunnelma- ja tilannenovelleja, näennäisen yksinkertaisia, mutta erittäin hallittuja.
Maupassant, Guy de (1850–93) kehitti ranskalaisen novellin tiivistä muotoa. Noin 300 novellin tuotantoa leimaa pessimismi, sillä kirjailija ei tunnu uskovan ihmisen hyvyyteen. Kuvauksen kohteena ovat ihmisen moninaiset heikkoudet ja elämän halpamaisuus. Kirjailijan lempiaiheita on rakkaus, mutta kuvausta sävyttää monesti viiltäväkin ironia. Muodoltaan Maupassantin novellit ovat hyvin kurinalaisia.
Poe, Edgar Allan (1809–49) on amerikkalaisen romantiikan suuri kirjailija. Kiintymys outoon ja yliluonnolliseen kukoistaa Poen kuuluisissa jännitys- ja kauhunovelleissa. Niiden tekniikka on ollut monille rikoskirjailijoille esikuvana. Myös runoissaan Poe käytti kauhuromantiikan aineksia: kidutusta, kuolemaa ja pelon eri vivahteita.
Puškin, Aleksandr (1799–1837) kirjoitti venäläisen romantiikan merkkiteoksia, mutta toisaalta hänen teoksissaan on myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Näin hän ennakoi suurten venäläisten kertojien realismia. Puškinin runomuotoinen rakkausromaani Jevgeni Onegin, kauhuromanttinen novelli Patarouva ja valtarakenteita ruotiva näytelmä Boris Godunov ovat tulleet tunnetuiksi myös oopperoina.
Tšehov, Anton (1860–1904) uudisti venäläisen novellitaiteen ja draaman. Hänen mukaansa nimetyssä novellityypissä juonta tärkeämpiä ovat tunnelma sekä henkilöiden mieliala ja sisäinen kokemus. Tällaisessa tilannenovellissa loppu jää usein avoimeksi. Vähäeleisyys ja objektiivisuus ovat tšehovilaisen novellin tyypillisiä piirteitä. Niin novelleissaan kuin näytelmissään Kirsikkapuisto, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Lokki Tšehov kuvaa 1800-luvun lopun venäläistä elämää realistisen tarkkapiirteisesti.